Tekstin otsikko kertoo jo paljon, oikeastaan kaiken. Takapakki on syy siihen miksi viimeisen kuukauden aikana en ole saanut irti itsestäni jaksamista kirjoittaa tänne yhtään mitään, toisaalta ei kyllä ole mielessä ollut mitään mistä kirjoittaa. Nyt on kuitenkin otettava niskasta kiinni, jaksaa purkaa hieman ajatuksia ja kertoa kuulumisia. Tosiaan kuten otsikosta käy jo ilmi niin takapakkia on tullut, aika paljon tai no liikaakin, aivan liikaa. Takapakkia on tullut vaikka en sitä halunnutkaan, oikeastaan kuka sitä haluaisi?
En aio sen kummemmin alkaa ajatuksia purkamaan tämän takapakin syvimmistä syistä ja tuntemuksista, koska tästä tulisi niin pitkä kirjoitus joka olisi niin tylsää luettavaa ettei sitä kukaan jaksaisi lukea, kuitenkin lyhyesti ja ytimekkäästi tämä on nyt taas tätä yhtä vuoristorataa hyvän ja huonon sekä terveen ja sairaan kanssa. Olo on todella turhautunut ja väsynyt tähän kokoaikaiseen ajatusten kanssa taisteluun. Olen turhautunut ja ärsyyntynyt myös siitä, että olen suurinpiirtein samassa pisteessä fyysisesti ja ajatuksen tasolla kuin noin vuosi taaksepäin päiväosasto aikana olin, erotuksena se etten ole yhtä pakkomielteinen ja syön hyvin. Pitkään oli mennyt huonosti ennen kuin mitään huomattiin, ainakin reilun kuukauden olin niin hukassa itseni kanssa etten osaa edes selittää, kaikki vain kiersi kehää ja tein tyhmiä valintoja ja asioita joita nyt kadun, väkisinhän sitä katuu kun on mennyt melkein vuoden työ ja urakka hukkaan. Takapakin tulon huomasin itse oikeastaan ihan heti, tottapuhuen silloin en jaksanu välittää, ajattelin vain sen olevan stressiä ja tervettä suhtautumista elämään. No sitähän se ei alkuunkaan ollut, tietäähän sen nyt vähemmästäkin jos alkaa "hölläämään" ja "ottamaan rennosti" niin millaiseksi se muuttuu vielä suurelta osalta sairaan pään sopukoissa. Tässä tullaan taas siihen sairaaseen ajattelutapaan josta huomaa olevansa vieläkin todella sairas: Sairaus tahtoo tappaa, näännyttää, ahdistua ja pilata elämän kun taas terve, oma mieli tahtoo olla normaali, terve, elämän haluinen ja osata rakastaa. Sairas puoleni sai kuitenkin liikaa tilaa ja aloin taas ajattelemaan sen pillin mukaan: ensin vähemmän, kunnes päivä toisensa jälkeen enemmän ja enemmän. Ihan typeriä ajatuksia, sairaita ja kamalia ajatuksia joita ei ikinä uskoisi kenenkään ajattelevan niin silti ne saavat vallan ja alkavat tarrautua taas kiinni pienen hauraan mielen sopukoihin, eikä niitä nyt tunnu saavan karistettua pois motenkään. Terveet ja hyvät ajatukset joutuvat antamaan tilaa ja sopeutumaan sairaiden kanssa, tai eivät joudu jos pysyy vahvana eikä anna sairaiden ajatusten vallata omaa päätänsä. En ajatellut että päästin niitä tulemaan, ajattelin olevani tarpeeksi vahva pitämään ne poissa. Kuitenkin olin liian varma voimistani ja sairaat ajatukset ja toiminnat vaan hiljaa hiipivät voimakkaasti kuvioihin ja normaaliin arkipäiväiseen elämään. Pian huomasin olevani taas sairaan ajatusmallin noidankehässä ja tietäähän sen, että kun hieman päästää painon lipsumaan alas niin myös ajtukset lähtevät syöksylaskua alaspäin juuri kuin olin saanut niitä jo aika paljonkin korjailtua niin tässä sitä nyt ollaan. Samassa pisteessä kun silloin kun olin kauan aikaa sitten ja se on aivan järjettömän turhauttavaa ja olen todella pettynyt itseeni. Nyt onkin kiire saada taas vointia niin fyysisesti kuin henkisestikin kohoamaan ja se olisi tapahduttava kohtalaisella nopeudella, koska koulu tökkii, kaikki stressaa, ei jaksa mitään ja muutenkin, on vaan niin kova halu olla terve ja onnellinen.
Sairauden noidankehän sisällä oleminen tuntuu sairaan ajattelukaavan mukaan vaan jotenkin niin helpolta, turvalliselta ja onnelliselta. Joka ainut päivä ei tarvitse olla ahdistunut eikä itkeä sitä että mitä "pahaa" tapahtuu ja kuinka nopeasti sairaus vaan mystisesti katoaa. Noh, ainakin ne jotka jotain tietävät tällaisista sairauksista niin tietävät tuon olevan täyttä humpuukia ja täysin sairasta ajattelua. Oikeastihan sairastaminen on kamalaa, täysin turvatonta, vaikeaa ja ennen kaikkea juurikin sitä että on ahdistunut, ei vain joka päivä vaan ihan koko ajan ilman taukoja, ilman lepoa. Sairastaminen tappaa hiljaa ja näkymättömästi, eikä sitä kukaan halua! Kuka nyt kuolla haluaisi vapaa-ehtoisesti kun elääkin voi ja vielä onnellisena kun pääsee tästä ikuisesta paskasta joskus pois. Silloin kun sairas mieli vie, niin tarvitaan paljon tukea ja jaksamista niin itseltä kuin myös muilta. Jaksamista tässä on kyllä taas kysytty sekä minulta mutta myös etenkin äidiltä joka on todella huolissaan ja peloissaan minun huonosta kunnostani ja jaksamisestani, se onkin yksi asia joka saa minut yrittämään ajatella sen terveen mallin mukaan. Haluanko tehdä tämän läheisilleni? Haluanko pilata muidenkin elämää? En! En todellakaan! Silloin kun tuntuu ettei itsensä takia halua parantua niin auttaa se kun ajattelee muita, kaikilla olisi paremmin kun heillä olisi se aito minä eikä sitä sairasta puolta minusta joka on jotain ihan muuta kuin minä olen oikeasti.
Olen myös miettinyt, että koska se joskus on kun on hyvä hetki alkaa parantua ja ottaa niskasta kiinni niin ettei ikinä enää ota takapakkia? No faktahan on se ettei sitä täydellistä hetkeä milloin kaikki loksahtaa paikoilleen niin edes tule. Kaikki asiat lutviutuvat askel kerrallaan kohti parempaa ja kohti terveempää. En aio odottaa täydellistä hetkeä, sillä tiedän että jos vielä odotan niin kohta minua ei enää ole. Tässä kunnossa, tästä hetkestä on suunta vain parempaan. Ei ole enää mahdollista ottaa askelia taaksepäin, tai jos ottaa niin voi se olla viimeinen askel yhtään mihinkään suuntaan. Ei ole siis täydellistä hetkeä olemassakaan, koska kokoajan on täydellinen hetki tehdä jotain itsensä parantumisen ja kuntoon saamisen suhteen vaikka välillä se unohtuu ja takapakkia tulee niin siitä on vain päästävä yli ja sanottava itselleen, että vielä jokin kaunis päivä mä oon terve ja vielä mä tän paskan voitan.
En edes muista milloin oon ton tekstin kirjoittanut :D Ehkä vajaa pari viikkoa taaksepäin, nyt en jaksa ruotia noita asioita vaikka totuus on että minulla ei mene ollenkaan hyvin nytkään, yritys on kyllä kova, mutta aikaahan se vaatii. Haluan kuitenkin että rakas ja ihana joulu saa minut paremmalle mielellä ja siksi tulin nyt blogin puolellekin kirjoittelemaan! Uskon että joulun hypetys joka on minulla ihan verissä ja kulkee äidin puolella suvussa, niin saa minut voimaan paremmin ja saa minulle voimaa parantua! Toivotaan ainakin että niin kävisi! Juuri siksi vaikka onkin jo viides päivä, haluan pitää joulukalenteria täällä blogissani! Ajattelin joka päivä vähän hypettää joulua ja postata jotain tänne! Olen ihan innoissani siitä että voin jakaa tänne joulumieltä ja samalla postata edes jotain pientä joka päivä pitkän tauon jälkeen! Mulla on jo vaikka mitä mielessä. Ajattelin ihan kunnolla hypettää joulua, uskon sen meinaan oikeasti parantavan mun mieltä ja oloa vaikka nyt onkin todella vaikea aika menossa. Ehkä näin on tarkoitettu? Joulun parantava voima pelastaa minut tältä takapakilta? Toivotaan niin! Eihän kaikki nyt parissa viikossa parane mutta suunnan voi ainakin ottaa sinnepäin!
Vaikka onkin siis jo viides päivä niin aloitan joulukalenterini vielä kun ei ole liian myöhäistä eli huomisesta itsenäisyyspäivästä. Odotan innolla, että saan jakaa joulun hypetystä, iloista ja POSITIIVISTA mieltä teidän kanssa! Joulu oikeasti antaa ainakin minulle uskon tunteen ja sen fiiliksen että uskon itseeni!
